Ajatuksia rotukoirista

Muutaman viikon takainen Voittaja-viikonloppu (kävin itse paikanpäällä lauantaina) ja selailemani kuvat viime viikonlopun Tukholman näyttelystä herättivät taas sen verran ajatuksia että päätin kirjoittaa niistä pienen postauksen tänne blogiin.

Aloitetaan vähän positiivisemmista asioista. Nimittäin siitä, että yllättävän monilla korkeastikin sijoittuneilla koirilla on tällä hetkellä (”tällä hetkellä” siksi, koska sukupolvien myötä vaihtuvat trendit koiramaailmassakin) varsin hyvä rakenne. Etenkin niillä roduilla jotka vielä tänä päivänä voi laskea työkoiraroduiksi. Jopa molosseissa on näkynyt suhteellisen ryhdikkäitä ja mukavan jänteviä koiria.

Positiiviset mietteet tämän vuoden näyttelyistä ja kohtaamistani (rotu)koirista jääkin sitten aika lailla siihen. Vaikken netissä itsestäni hirveää haloota pidäkään, olen ”kentällä” ollut sitäkin aktiivisempi. Paljon on taas tullut opittua, nähtyä ja koettua koirarintamalla. Ja pakko toistaa edelleen, että mitä enemmän tutustun koiramaailman saloihin, sitä tyytyväisempi olen päätökseeni lähteä omalle polulleni kasvatuksen suhteen.

Mutta tosiaan, innoituksen tähän postaukseen sain selaillessani kuvia Tukholman näyttelystä, ja haluankin käydä tässä mietteitäni niistä hieman läpi. Sijoittuneissa koirissa oli paljon oikein hyvin rakentunteita koiria, mutta paljon oli myös sellaisia, joiden kohdalla ei voi kuin miettiä millä päällä tuomari on niitä katsonut arvostellessaan. Toki kuvat voivat vääristää koirien rakennetta – mutta yhtälailla sen voi tehdä osaava handleri kehässä. Niin tai näin, tuomarilla on mahdollisuus nähdä koira ”livenä” ja käsitellä sitä. Jos tuomari ei huomaa koiralla olevan mitättömät kulmaukset tai notkoselkä, on vika silloin tuomarissa. Eikä edes tuomarissa ”koulutettuna asiantuntijana” vaan tuomarissa koiraihmisenä.

Välillä minulla kyllä on sellainen olo, etten tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, sillä rotukoiraharrastajat tuntuvat tarkoituksella luovan lisää ongelmia jo olemassa olevien ongelmien päälle. Monessa rodussa, jossa synnytyksen kanssa ei aiemmin ole ollut (ainakaan suurempia) ongelmia, suositaan tietentahtoen yksilöitä, joilla on suhteettoman suuri pää muuhun ruumiiseen verrattuna. Yleistä tämä on molosseilla ollut jo pitkään, mutta kyseinen trendi on huolestuttavasti kehittymässä myös muuntyyppisissä roduissa. Suuri, pyöreä pää aiheuttaa ongelmia synnytyksessä.

Oli myös rotunsa parhaita koiria, joilla oli olemattomat kulmaukset ja kauheat notkoselät. Eikö rodun parhaallan yksilöllä pitäisi olla, jos ei erinomainen, niin ainakin hyvä rakenne? Alla olevilla koirilla se kun on sanalla sanoen surkea (mikäli kuviin on luottaminen).

ROPaffeROPsaksterROPbordeauxROPkuvacROPmopsi

Sitä, miksi rotunsa paras mopsi löytyy tämän postauksen kuvista, ei varmaan tarvitse perustella. Myöskään tämä ryhmänsä paran clumberi ei mielestäni mitenkään huou metsästyskoiramaista atleettisuutta:

RYPclumber

Joo.. Rakenne on monella rodulla pielessä, mutta se on minusta murheista pienin. Suurempia ongelmia rotukoirilla ovat terveys ja luonneongelmat. Terveysongelmat ovat ”onneksi” asioita, joita ei voida ikuisesti peitellä. Ei ainakaan sisäsiittoisessa kannassa. Jo nyt on yhä useampi uskaltautunut puhumaan mm. internetissä rotukoiransa ”tyypillisistä” vaivoista ja sairauksista avoimesti ja hienostelematta. Osa on jopa uskaltanut kertoa, kuinka rodun omissa piireissä vaivoja ja sairauksia vähätellään ja niistä kielletään tekemästä suurta numeroa. Minusta jokainen joka pystyy pitämään rodun kasvattajien ja harrastajien pyörityksessä päänsä ja kaikesta huolimatta kertomaan näkemyksensä juuri sellaisena kuin se on, on ansainnut vähintäänkin mitalin. Tai ruusukkeen.

Sisäsiitoksen aiheuttamien luonneongelmien myöntämisessä meneekin sitten jo pidempi aika. Tapahtuneeko moinen koskaan, uskallan jopa hieman epäillä. Eihän ihmisten mielenterveysongelmiakaan vielä muutama vuosisata sitten otettu tosissaan – joissakin maissa ei oteta vieläkään. Tätä aihetta koskettaa hyvin muutaman vuoden takainen lyhyt uutisartikkeli, jossa kerrotaan australialaiselta maatilalta löytyneestä sisäsiittoisesta ihmisyhteisöstä. Jos sisäsiitos saa aikaan tällaista muutamassa sukupolvessa ihmisillä, miksi asiaa vähätellään koirien kohdalla?

Artikkelissa kerrotaan, että maatilalta löytyi lapsia, joilla oli epämuodostumia. Niiden syyksi todettiin ainakin neljän sukupolven suku- eli sisäsiitos. Vakavien kehityshäiriöiden lisäksi lapsilla oli myös mutaatioita. Kerrotaan myös, että lapsilla ei ollut minkäännäköistä käsitystä hygieniasta. Hygienia lienee tänä päivänä enemmin opittu kuin peritty taito ihmisellä. Näin ollen tämä tapaus ei vahvista sitä, että sisäsiitos voisi aiheuttaa koirilla mm. aikuisiän sisäsiisteys- ja hygieniaongelmat. Siitä huolimatta olen itse sitä mieltä, että asia voi hyvinkin olla näin.

Lisäksi artikkelissa kerrotaan, etteivät yhteisön lapset kyenneet puhumaan tai katsomaan toisia silmiin. Tätä voi mielestäni verrata suoraan koirien käytöshäiriöihin, joiden olemassaolon monet koiraihmiset vielä tänäkin päivänä kieltävät. Monesti käytöshäiriöistä tulevat mieleen vain ne ääripään tapaukset kuten koiran pakkomielteet, aggressiona tai arkuutena näkyvät reaktiot neutraaleihin/normaaleihin tilanteisiin. Olen kuitenkin itse huomannut monella (en kaikilla) rotukoiralla tietynlaista henkistä vajavaisuutta. Se ei näy maallikolle päällepäin, eikä kokeneellekaan koiraharrastajalle  kuin vain tietyissä tilanteissa. Tätä voisi varovaisesti verrata esimerkiksi ihmisten autismiin. Autistia ei useinkaan voi tunnistaa päältä päin, ei välttämättä edes siinä vaiheessa kun henkilön kanssa keskustelee tai tekee asioita. Se tulee ilmi yleensä jossakin tilanteessa, joka on juuri kyseiselle henkilölle erilaisen mielenlaatunsa vuoksi haastava. Sama pätee koiriin, mutta jostain syystä olemme vielä siinä vaiheessa, että koiran mielisairautta ei ole vielä olemassa.

Mutta, jotta tämä postaus ei veny ihan hillittömästi (tästä piti tulla lyhyt…) lopetan vakavan pohdintani tähän voitonriemuisaan kuvaan Tukholman näyttelyn BIS-koirasta joka on selkeästi yhtä onnellinen kuin (koiraa hirttävä) esittäjänsä:

BIS

Kuvat täältä.

Mainokset

Laran luonnetesti

Tänään kävimme Laran kanssa luonnetestissä Keravalla. Pakko sanoa, että vaikka tunnenkin koirani omasta mielestäni hyvin, niin jännitti vietävästi! Lähinnä se, että tilanne on itselleni niin outo ja uusi. Mutta Lara meni kuin vanha tekijä, ja oli todella mielenkiintoista nähdä miten se käyttäytyy ennen kokemattomissa tilanteissa. Lara oli testipaikalla oma reipas itsensä ja testi kuvaa mielestäni hyvin Laran luonnetta sellaisena kuin itsekin sen näen. Tuomarina toimi Johanna Cederlöf.

Tässä Laran luonnetestin pisteet osa-alueittain:

I Toimintakyky +2 Hyvä
II Terävyys +1a Pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
III Puolustushalu +3 Kohtuullinen, hillitty
IV Taisteluhalu +2a Kohtuullinen
V Hermorakenne +1a Hieman rauhaton
VI Temperamentti +2 Kohtuullisen vilkas
VII Kovuus +1 Hieman pehmeä
VIII Luoksepäästävyys +3 Hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
Yht. +172p. Laukausvarma

Ja video testistä, suuret kiitokset kuvaamaan suostuneelle paikallaolijalle! 🙂

Kossun luustokuvat + polvi

Kossu (Aden) ja Kina (Anya) kävivät tosiaan pari viikkoa sitten kuvattavina Mevetissä Lotta Axelsonilla, tuloksina molemmille lonkat A/A, kyynärät 0/0 ja silmät puhtaat! Kaikki meni muutenkin oikein hienosti eikä esimerkiksi rauhoituksessa ollut mitään ongelmia. 🙂 Kinan luustokuvat löydät täältä. kossu_kyynaratkossu_lonkatTäysin ilman sydämentykytyksiä en kuitenkaan aivan selvinnyt, kun eläinlääkäri pyysi röntgenhuoneeseen katsomaan että mitä ihmettä Kossun polvelle on tapahtunut. Lonkkakuvasta kävi ilmi, että Kossun oikea polvi on aivan eri mallinen kuin vasen, jonka vuoksi eläinlääkäri otti Kossun polvesta vielä erilliskuvan. Itse arvasin heti mistä on kyse – Kossun oikea polvi nimittäin muljahti pentuna sen hyppelehtiessä lumikasassa, jota se oli jonkun aikaa ontunut, muttei osoittanut kipuilua esimerkiksi koskettaessa tai liikutellessa. Menokin oli yhtä vauhdikasta kuin siihenkin asti. Näin ollen koko tapaturma on päässyt unohtumaan eikä siitä ole jäänyt Kossuun ulkoisesti jälkeäkään – mätsäreissäkin se saa aina kehuja liikkeistään. Eläinlääkäri oli polven röntgenkuvasta yhtä ihmeissään kuin minäkin. Hän kuitenkin totesi että tärkeimmät asiat eli nivelpinta ja liikerata olivat täydelliset ja kaikki ylimääräinen luutuma polvessa on tämän nivelpinnan ulkopuolella sellaisissa paikoissa, ettei se vaikuta liikerataan mitenkään. Sainpa huokaista helpotuksesta, vaikka eläinlääkäri joutuikin hetken vakuuttelemaan minua siitä, ettei Kossulla varmasti ole mikään hätänä. 🙂 Ilmeisesti siis jotain ”vakavempaa” oli tapahtunut tuolloin pentuna sattuneessa tapaturmassa, mutta Kossu ei siitä reippaana poikana osannut lainkaan oirehtia. Toivotaan, ettei tuo polvi hidasta Kossun menoa vanhempanakaan! kossu_polvi

”Uusi aate” vs. ”vanha kansa”?

Olen yrittänyt säästellä itseäni lueskelemasta kaikkea mitä minusta, koiristani ja kasvatuksestani kirjoitetaan. Mutta tässä muutama viikko sitten tullut kommentti tähän blogiin katkaisi kamelin selän. Ja siihen vielä kylkiäisiksi se, että pääsin lukemaan suljettua foorumia, jolla minusta ja tekemisistäni lätistään täysin avoimesti.

Sen olen jo aikaa sitten ymmärtänyt, että koiramaailma on raadollinen ja täällä kaikista jauhetaan enemmän tai vähemmän p*skaa. Mitä vähemmän kerrot itsestäsi ja koiristasi netissä, sitä luultavimmin sinulla on jotain salattavaa. Mutta jos sinulla on kotisivut, blogit ja foorumit täynnä tonnin järkkärillä otettuja kuvia ja vastailet idioottien ihmisten idioottimaisiin kysymyksiin kuin robotti, saatat EHKÄ olla ihan rehellinen ihminen näitten elämäänsä kyllästyneitten koiraihmisten silmissä (joilla ei ole näköjänn mitään muuta tekemistä kuin juoda kahvia tietokoneen ääressä ja mussuttaa siitä millaisia muut koiraihmiset ovat – samalla kun he itse ovat kaukana täydellisestä).

Ensinnäkin, jos rotukoirakasvattajia syynättäisiin ja tarkkailtaisiin samalla tavalla kuin minua, koko ongelmaa rotukoirajalostukseen liittyen ei olisi olemassa. Mutta ei, samalla kun minä, suhteessa vielä erittäin pieni tekijä, olen luupin alla, kymmeniä sairaita pentueita maailmaan syytävät kasvattajat rellestävät vapaina sosiaalisesta painostuksesta, heiltä ei kysytä mitään, heitä arvostetaan kun he tekevät ”arvokasta työtä rotunsa eteen”.

Kopioin tähän pätkää eräästä kysymyslitaniasta, jonka joltain valopäältä vaihteeksi sain. Voitte itse miettiä, kuinka moni rotukoirakasvattaja saa tällaisiä viestejä täysin tuntemattomilta anonyymeiltä. Ja voitte myös miettiä mitä itse tekisitte jos saisitte tällaisia viestejä lähes päivittäin nenänne eteen kun tiedätte, että viestiin vastaaminen ei aiheuta kuin lisää naurettavia kysymyksiä.

”Miksi ensimmäisessä pentupostauksessa ei kerrottu ”kuolleena” syntyneestä pennusta? Mitä tällainen pentu kertoo mielestäsi pentueen elinvoimaisuudesta?
– Pahoitteluni että pentublogin postaukset eivät kerro jokaisen päivän tapahtumia kellonajan tarkkuudella. Tuntuu todella, että ihmiset kuvittelevät blogieni ja kotisivujeni olevan ainoat kanavat, joita kautta ihmiset saavat tietoa koiristani. Minulle blogiin avautumista tärkeämpää on hoitaa pennut käytännössä, ja jos jollekin sillä on suuremman luokan väliä, missä vaiheessa kerroin Beretan olevan muita heikompi, niin se ei suoraan sanoen kiinnosta minua yhtään. Minulle tärkeintä on, että ne ketkä tiedon oikeasti tarvitsevat, saavat sen. Eli pentujen tulevat omistajat ja niistä kiinnostuneet, joiden kanssa olen yhteydessä ihan oikeassa elämässä. Blogi on tarkoitettu vain uteliaille kyttääjille, jotka henkeä haukkoen yrittävät pinnistää pienestä päästään jotain juorun tynkää ja kritisoitavaa minun pääni menoksi. Good luck with that.

Ja mitäkö Beretta kertoo pentueen elinvoimasta? Pelkkää hyvää. Normaalisti, kuten eläinlääkärikin sanoi, tällaiset pennut eivät selviä. Ja koska Beretta selvisi, ja voi edelleen loistavasti, se jos mikä on elinvoimaa. Pentue oli iso, ja siitä huolimatta pentu pärjäsi isompien joukossa. Monessa rotukoirapentueessa Beretan kaltainen yksilö olisi kuollut jo muutamassa päivässä. Ja lisättäköön, että Beretta selvisi tosiaankin itse. En lisäruokkinut sitä muuten kuin pari kertaa päivässä Nutriplussalla ja tarjosin sille paremmat paikat nisillä – jos se ei itse olisi tajunnut taistella, se olisi kuollut. Ja siinä kunnioitan luonnonvalintaa. Mutta Beretta oli taistelija. Siinä on teille elinvoimaa.

”Miksi painotat niin kovasti täysin triviaalia kosmeettista seikkaa eli väriä?”
– Kyllä, kyllä. Tarkoituksenani on kasvattaa vain ja ainoastaan tricolour- ja riistanvärisiä koiria colliemerkein. Vaikka nyt minulla onkin 16 kasvattia juuri tämän värisiä, se on vain sattumaa. En ole missään sanonut värin olevan minulle tärkeä seikka, joten faktat kuntoon. Kuitenkin dilluutiovärien ja merlen kohdalla olen tarkempi yhdistelmiä mietittäessä, mutta nekään eivät estä kasvatukseen käyttämistä.

”Jossain oli arvostelusi A-pentueen koirista. Suurin osa koirista oli todella pahasti suoria etuosasta, mutta et maininnut sitä arvioissasi? Onko toiminnallisella ja hyvärakenteisella koirallasi mielestäsi todella, todella suora etuosa, miksi?”
– Tämänkin haluaisin nähdä, en muista julkisesti arvioineeni A-pentueita missään. 🙂 Suorista etuosista olen samaa mieltä, mutta se on ollut odotettavissa kun collieilta sitä vahvasti periytyy. Kyseessä ovat kuitenkin ns. F1-jälkeläiset, eikä niiden tarvitsekaan olla täydellisiä. Siitäkin huolimatta ne ovat paljon lupaavampia kuin mitä osasin odottaa. Monien on myös uskomattoman vaikea ymmärtää, millaista on selektiivinen jalostus.

”Puhut, että terveys on tärkeää. Minkä ikäisinä kasvattisi terveystutkitaan, miksi siinä iässä?”
– Riippuu täysin yksilön kehityksestä. Toinen koira saattaa olla valmis tutkimuksiin parin vuoden ikäisenä, toinen vasta viisivuotiaana. Oma ”ohjesääntö” on kuitenkin, että noin 2,5-3 vuoden iässä. Ja miksi siinä iässä? No voi herran jestas…

”Minkä verran katsot vanhempien sukutaulua? Otatko huomioon vain sukutaulun koirat vai myöskin sisarukset, miksi/miksi et ja miten huomioit sukulaisten viat jalostuksessa? Mitä pidät elinvoimaisuutena sellaisessa rodussa kuten husky? Ovatko alle 10v kuolleet koirat mielestäsi elinvoimaisia ja vanhaksi eläneitä koiria? Miten suhtaudut vakaviin sairauksiin kuten glaukoomaan tai käytösongelmiin? Miksi yhdistät kahta rotua, joiden molempien ongelmana on esim. epilepsia? Miksi et käytä edes toisena rotuna koiria, joissa ei esiinny epilepsiaa?”
– … Ymmärtäkäähän nyt hyvät ihmiset, että kaikki rotumme ovat niin sairaita, että on utopistista ajatella löytävänsä kaksi rotua, joilla ei ole samoja perinnöllisiä sairauksia JA jotka muuten sopivisivat toisilleen. Tämä on yksi syy sille miksi aion käyttää tulevaisuudessa myös täysin ”kaavasta poikkeavia” rotuja projektiini, vaikka se onkin saanut paljon kritiikkiä (ihmisiltä, jotka eivät tiedä mistä puhuvat, sillä en ole kertonut mitään asian tiimoilta, mitä edes voisi vielä kritisoida). Ja sellainenkin pieni yksityiskohta vielä, etten yhdistele rotuja, vaan yksilöitä. Ja minulle vielä kehdataan tulla pätemään siitä, että miten on mahdollista etten ole löytänyt ”omaa rotua” jota kasvattaa, kun niitä on satoja. Kun ei meinaa löytää edes rotuja, ja rotujen sisältä yksilöitä, jotka voisi yhdistää! Joudun tekemään haluamattanikin kompromisseja jo pelkästään rotujen yhdistelyssä, koska minun mittapuullani erinomaisen suvun omaavia koiria ei rotukoirissa ole.

”Toisen pentueen isän sukutaulua nopeasti katsottuna: isällä ei terveystutkimuksia, emällä vain silmätutkimus. Sukutaulussa 3 ekaa sukupolvea KoiraNetissä: isän pentu kuollut maksan vajaatoiminnan takia 1v, isän isän sisko kuollut syöpään 8v 8kk, isän isän isän pentu kuollut 7v 5kk. Emän isän yksi pentu kuollut 1v 2kk, mihin? Emän isän toinen jälkeläinen kuollut 5v 9kk spondyloosin takia, kolmas lopetettu ilman diagnoosia 4v 8kk, yksi jälkeläinen kuollut 8v 7kk. Emän isän isän sisko lopetettu glaukooman takia 7v 1kk, yksi jälkeläinen kuollut syöpään 9v 6kk, toinen kuollut 9v 4kk. Emän isän isän jälkeläisistä peräti 3 lopetettu 1v 10kk iässä käytösongelmien takia, mitä nämä ongelmat ovat olleet? Emän emän isän jälkeläisiä kuollut 9v 5kk ja 8kk. Miten paljon tiedät koiriesi sukulaisista ja millaisissa yhteyksissä olet niiden omistajiin/kasvattajiin?”
– Ihan oikeasti, jos rotukoirakasvattajien kohdalla jaksettaisiin tehdä näin hyvää tutkimusta jokaisen pentueen kohdalla, saattaisin jopa nostaa hattua. Mutta ei, kun löytyy koulutustunnukset ja muotovalionarvot, ei tutkimustyötä tarvita. Kuten jo sanoin, yksikään koira ei ole suvultaan täydellinen, ja se ei ole minun vikani. Se on teidän rakastamienne rotukoirakasvattajien vika, jotka ovat tehneet ja tekevät edelleen täysin järjettömiä ja moraalittomia jalostuspäätöksiä, joita ei kukaan ole käynyt tällä tavalla kyseenalaistamassa. Ne tulevat vaikuttamaan myös minun kasvatukseeni, halusin tai en. Mutta parempaakaan materiaalia, kuin nykyisiin kenneljärjestöihin rekisteröidyt rotukoirat, ei ole tarjolla, jos haluaa tietää edes jotakin koiransa suvusta ja taustoista. Itse tunnen astutukseen käyttämäni koirat paljon paremmin taustoiltaan kuin moni muu kasvattaja, mikään yli-ihminen en sentään ole että olisin jokaisen suvun koiran tavannut henkilökohtaisesti. Ja sikäli kun projektiani kohtaan suhtaudutaan miten suhtaudutaan, se ei ole edes mahdollista vaikka itse haluaisinkin.

”Miksi Sirpin sukutaulussa KoiraNetissä ei näy isää? Rotujärjestön tiedoissa kuitenkin isä näkyy, mutta KoiraNetissä sillä on vain 2 pentuetta. Kuka on oikeasti Sirpin isä? Miksi yhdelle pennulle on tehty polveutumistutkimus 18.2.2014? Miksi et julkaise kotisivuillasi koirien kennelnimiä, kuitenkin pennunostajien olisi hyvä nähdä kaikki viralliset tiedot?”
– Sanotaanko näin että tiedän tasan tarkkaan Sirpin oikean suvun, ja se minkä takia tällainen selkkaus oli alunperin syntynyt, oli jälleen luotettavien rotukoiraihmisten ansiota. Kun eihän meillä koirapiireissä asioita pimitetä tai puhuta p*skaa, ja siinä samassa vedetä muita lokaan. 😉 Ja syy, miksi en julkaise koirieni virallisia nimiä on se, että haluan tehdä salapoliisien kyttäämisen mahdollisimman hankalaksi. Minulla ei ole pennunostajia, jotka ostaisivat pennun vain kotisivujen tietojen perusteella. En myy sellaisille ihmisille pentua.

”Etkö tee jälkeläisseurantaa ollenkaan, mitä mieltä olet Sirpin muista pennuista? Otatko koiran sukua ollenkaan huomioon vai teetteletkö pentuja vain yksilöillä, joita saat jalostukseen huolimatta niiden suvusta?”
– En tietenkään. Tämä on sellainen diili että kun takavalot näkyy niin se on moido. Ja tietenkin käytän kasvatukseeni kaiken mitä käsiini saan, määräähän tässä vain ollaan lisäämässä. Siis ihan oikeasti? Sirppi on mielestäni erinomainen periyttäjä, samoin Lara. Ja mitä tulee tuohon viimeiseen kysymykseen, olen jo tässä vaiheessa joutunut sanomaan monelle ihmiselle ”ei, kiitos”.

Ja mitä tulee tämän erään foorumin keskusteluihin, niin on kyllä uskomatonta huomata että siellä jotkin henkilöt jotka ovat jo alustavasti varanneet minulta pennun ja sitten kadonneet tuhkatuuliin, parjaavat siellä nyt minua ja kasvatusvalintojani. Minusta puhutaan siellä(kin) täysin ala-arvoisesti, tytötellään ja vähätellään. Ja tämän kaltaisille ihmisille minun pitäisi kiltisti vastata ja olla ystävällinen? Kyllä minulla on sen verran itsekunnioitusta, etten alistu sellaiseen.

Tämä postaus on puhdas, varsin vihaisten tunteitten sävyttämä avautuminen ja siinä samassa te jumalasta seuraavat koiraihmiset saatte vähän selvyyttä idioottimaisiin kysymyksiinne (joita minulta ei voi tulla kysymään kuin anonyyminä netissä, mikä on minusta naurettavaa).

Sikäli kun tämä ainainen selän takana puhuminen jatkuu, ja minulle täysin tuntemattomat ihmiset tietävät esimerkiksi minun ”yhteistyökumppaneista” ja ”kannattajista” enemmän kuin minä itse, tämä on viimeinen postaus missä käsittelen yhtäkään kysymystä kasvatukseeni liittyen. En enää vastaanota edes sähköpostia tämän asian tiimoilta. Jos jonkun persettä tarpeeksi kutittaa minun asiani eikä p*skanjauhanta foorumeilla riitä, ole hyvä ja pyydä minun puhelinnumeroni sähköpostin kautta.

On se myös kumma, että vaikka aktiivisesti liikun Etelä-Suomen koiratapahtumissa ja esimerkiksi koirapuistoissa, ei naamatusten minulle kukaan uskalla tulla sanomaan mitään. Monet kerrat minulta on tultu kysymään mm. koirapuistossa ystävällisesti hymyillen ”Onkos tämä Kossu? Ootko sinä se Noyal kasvattaja? … Voi kun kiva, ihana koira!” Ja nämä nimenomaiset henkilöt parjaavat minua heti seuraavaksi jossakin päin nettiä, vielä kehtaavat väittää että ovat ”jutelleet kanssani ja tutustuneet koiriini”.

Että tehdään tämä nyt sitten erittäin yksiselitteiseksi: Jatkossa yksikään ihminen ei voi väittää jutelleeni kanssani tai tietävänsä asioistani, jos ei ole vähintäänkin keskustellut kanssani puhelimitse! Koska minun osaltani tämä kysymyksiin vastailu internetissä on tässä. Päivitän blogejani, kotisivujani ja kirjoitan Facebookiin mitä mieleni tekee. Jos jonkun tarvitsee sitä ihmetellä jollakin foorumilla niin sen kuin ihmettelette – en enää alistu tähän hiekkalaatikkomeininkiin.

Edit 15.12:
Vastaanotto olikin monien ihmisten osalta juuri sellainen kuin ajattelinkin – eiköhän jälleen joku tiedä minua paremmin asioista ja tietenkin minä olen se, joka tässä on kaiken jälkeen lapsellinen. Jos ihmisillä olisi edes murto-osaa tiedossa siitä, mitä olen nähnyt, kokenut ja joutunut kuulemaan lyhyen ajan sisällä vain ja ainoastaan sen takia, että olen päättänyt tehdä asiat omalla tavallani, saattaisi tällainen nälviminenkin loppua. Ja toisin kuin te väitätte, että nyt olisi kyse tästä yhdestä nimenomaisesta viestistä josta ”suutuin”. Asia ei ole näin, tämän kaltaisia viestejä on tullut vuosien sisään vähintäänkin kymmeniä, eikä tämä ole edes ”pahimmasta” päästä. Samoin keskusteluja ja juoruja on ollut sitäkin enemmän erilaisilla keskustelufoorumeilla. Asiallinen kritiikki on ainoastaan hyväksi kasvatusprojektilleni ja ruokkii hyvin myös omia ajatuksiani. Tällaista en ole kuitenkaan saanut kuin pariin otteeseen, ja syy miksi en tätä härdelliä jaksa ei olekaan siinä, ettenkö kestäisi kritiikkiä. Vaan siinä, että olen kyllästynyt vastailemaan ylimielisille anonyymeille naurettaviin kysymyksiin joille vastaukset eivät koskaan kelpaa. Samoille anonyymeille, jotka itse vielä vaativat että saisivat tietää nimeni, ulkonäköni, asuipaikkani ja kaiken muun mahdollisen – netin välityksellä tietenkin.

Ja teille erinomaiseksi vinkiksi jonka kommenteissa Laura V kirjoitti, en voisi olla enempää samaa mieltä:
”Vinkkinä kaikille joilla on ylimäärästä aikaa ja intoa tutkia koirakasvattajien puuhia: menkääpä tuonne keltasen pörssin yms. saiteille etsimään ja jäljittämään pentutehtailijoita. Voisitte vielä yhdistää joukkovoimanne ja alkaa häiriköimään näitä ihan oikeasti koiria huonosti kohtelevia ihmisiä ja siten vaikeuttaa heidän toimintaansa. Tässä ihan vaan tuli mieleen, jos haluatte tehdä jotain konkreettista Suomen koirien hyväksi.”

Näin ollen kommentointi tässä blogissa tullaan jatkossa moderoimaan. Toivon asiallisia ideoita postauksien aiheeksi edelleen, eikä näitten ehdotuksien tarvitse edelleenkään olla hienosteltuja. Paino on sanalla ”asiallisia”.

100 vuoden kovan työn tulos

Voittaja-näyttely lähestyy ja kuten joka vuosi, on se saanut minut ajattelemaan taas koiranjalostukseen liittyviä asioita. Osaltaan ajatusten päässä pyörimiseen on vaikuttanut myös kotosalla pyörivät omat risteytyspennut. Tarkkailen niitä ja mietin, onko ulkosiitos tosiaan tehnyt tehtävänsä? Näkyykö se jo näin aikaisessa vaiheessa, näin nopeasti? Puhutaan elinvoimaisuudesta, vahvasta luonteesta ja periksiantamattomuudesta. Mitä ne sitten kullekin kasvattajalle tarkoittavat. Samalla kun rotukoirien kasvattajat silmin nähden rypevät epävarmuudessa, minun ryhtini sen kuin paranee. Rima on jo korkealla, odotan innolla kuinka korkealle saan sen nostettua.

Rotukoirat ovat saaneet viime aikoina paljon huomiota valtamediassa niin täällä kotimaassa kuin maailmalla. Viimeisin ”uutinen” oli se, että Kennelliitto on kuulema viimein ryhtymässä toimiin sairaiden rotujen tilanteen parantamiseksi. Todellinen uutinen olisi se, jos Kennelliitto ryhtyisi joskus sanoista tekoihin.. Aina hehkutetaan, kuinka se ja tämä rotu on monenkymmenen vuoden jalostuksen tulos, ainutlaatuinen ja uniikki – puhdas. Viimeksi kun tarkistin, rotupuhtaus oli in vuonna 1945 natsi-Saksassa, ja kuten kaikki yleissivistyksen hankkineet tietävät, natsi-Saksa oli tunnettu epäinhimillisistä aatteistaan, jotka vielä tänäkin päivänä herättävät ihmisissä negatiivisia tunteita. Siitä huolimatta nyt, lähes 70 vuotta myöhemmin, tätä samanlaista aatetta harjoitetaan viattomilla luontokappaleilla ympäri maailmaa. Ja negatiivisten tunteitten sijaan se herättää ihmisissä ”jalostajia” kohtaan kunnioitusta, arvostusta ja ihailua. Joko ihmiset ovat oikeasti todella, todella sokeita tai Kennelliitot ympäri maailman ovat onnistuneet erittäin hyvin peittämään tämän rotuoppien kannatuksen punaiseen samettiin. Oli miten oli, tämä artikkeli kertoo minun mietteistäni rotukoirien jalostuksesta.

maliPalveluskoirarodut
En ole törmännyt yhteenkään yleiseen PK-rotuun, jossa ei olisi päästään vinksallaan olevia yksilöitä. Joissain roduissa enemmän kuin toisissa. Johdonmukaista tästä tekee kuitenkin se, että tietyn rodun sisällä ongelmat ovat usein samanlaisia, samasta luonneheikkoudesta johtuvia (esim. dobermanneilla aggressiivisuus, yliterävyys, valkoisillapaimenkoirilla arkuus, pelkoaggressio). Kaikki viittaa siihen, että kyseessä on jalostuksellinen, perinnöllinen ongelma. Kasvattajat ja rotujen harrastajat eivät tätä kuitenkaan myönnä. Vika on koulutuksessa, koiran pidossa, omistajassa, koiralla on jokin sairaus. Toki monessa tapauksessa näin on – mutta siinä vaiheessa kun kielletään käytösongelmien perinnöllinen mahdollisuus, ollaan jo syvällä suossa. Yleisessä tiedossa on, että monet kasvattajat käyttävät näyttelyissä pärjääviä yksilöitä jalostukseen käytösongelmista huolimatta. Myös käyttöpuolella menestyneet koirat ovat monet käytöshäiriöisiä – nykyinen kisakulttuuri antaa hyvin myöten ylikorostuneet vietit, joilla saadaan aikaan näyttäviä suorituksia lajissa kuin lajissa. Tasapainoinen koira ei ole ”vietikäs”.

Geenimutaatio = rotuominaisuus
On varsin järkyttävää, miten monelle tuntuu tulevan yllätyksenä, että suurin osa koirarotujen omalaatuisista, rotutyypillisistä piirteistä on geenimutaation aiheuttamia. Lyhytjalkaisuus eli kondrodystrofia on perinnöllinen luuston kasvuun vaikuttava häiriö, josta innostuneena on jalostettu mm. mäyräkoirat sekä corgit. Shar pein poimuisuus ja autoimmuuniongelmat ovat vain kyseisessä rodussa esiintyvien geenivirheiden vaikutusta. Brakykefaliset eli lyhytkuonoiset rodut, kuten bulldogit ovat kaikkein raain esimerkki mutaatioiden ihannoinnista ja niitten aiheuttamista ongelmista.

SONY DSCRakennevika = rotuominaisuus
Ihan kuin se, että rotujalostuksessa vaalitaan mutaatioita, ei riittäisi. Lisäksi vaalitaan rakennevikoja, jotka altistavat erilaisille sairauksille. Monille roduille ”kuuluvat” erittäin heikot takakulmaukset, jotka aiheuttavat mm. patellaluksaatiota. Huonot etukulmaukset rasittavat kyynäriä – koiran paino jakautuu normaalisti hieman enemmän eteen kuin taakse. Löysät kulmaukset aiheuttavat lihasten ja nivelten väljyyttä, näin ollen altistavat tulehduksille, dysplasioille ja kulumille. Hyvien kulmauksien tärkeyttä ei korosteta turhaan – harmillisesti ne kuitenkin ovat tosiasiassa tänä päivänä tärkeitä vain roturaamatussa, eivät oikeassa elämässä (=näyttelykehissä). Tanskandogille on jalostettu pitkä, näyttävä kaula. Kaunishan se on, mutta altistaa voimakkaasti kaularangan selkäydinkanavan ahtaumalle – ja se ei sitten olekaan enää niin kaunista katseltavaa.

bulldogYksi rotu jonka rakennevikoja ei sen enempää tarvinne perustella on englanninbulldoggi. Kukaan täysjärkinen ei voi pitää sellaista koiraa normaalirakenteisena saatika terveenä. Englanninbulldoggiharrastajat ovat sellainen joukko ihmisiä, joista voin jo näkemättä sanoa että naivia, itsekeskeistä ja raadollista porukkaa, joista eläinrakkaus on kaukana. Bulldoggi on erittäin sairas rotu, joka tulee ensimmäisten joukossa hajoamaan omaan mahdottomuuteensa. Tästä kertoo hyvin eräs viimeaikainen tapahtuma. Kennelliitto kielsi kaikissa roduissa E-lonkkaisten koirien jalostuskäytön. Hyvä juttu? No, tämä kielto aiheutti englanninbulldoggien osalta sen, että lonkkanivelkuvausten määrä romahti. Se mitä ei näe, sitä ei ole?

Kaikille koiraihmisille lienevät tuttuja lonkka- ja kyynärviat, mutta lisäksi on liuta muita yleisiä terveysongelmia, jotka ovat vähintäänkin yhtä kamalia kuin kivuliaat luustovaivat. Yleisimpiä tietyillä roduilla esiintyviä sairauksia ovat mm. epilepsia, syringomyelia, sydänviat, erilaiset vajaatoiminnat, allergiat.. Koirankasvattajia ja -harrastajia kutsutaan kukkahattutädeiksi, jotka katsovat maailmaa vaaleanpunaisten lasien lävitse.. Mitä enemmän perehdyn koiramaailman menoon, sitä enemmän olen sitä mieltä, että todellisuudessa koiraihmiset ovat kylmäsydämisiä ja raadollisia ihmisiä, jotka eivät kykene aitoon empatiaan koiria kohtaan. Kukaan aidosti koirista välittävä ihminen ei käyttäisi esimerkiksi ylläolevissa videoissa näkyviä koiria jalostukseen. Silti rotukoirapiireissä näin tehdään, for the glory.

Miettikää todellinen tilanne: Hyvin näyttelyissä menestyneellä koiralla on todettu epilepsia, josta tietää vain koiran omistaja. Koiralla on useampi jälkeläinen, joiden omistajat eivät tiedä epilepsia-vanhemmasta mitään. Koira käy näyttelyissä vahvan lääkityksen turvin, tulee näyttelyihin viimeisenä ja lähtee ensimmäisenä, jotta salaisuus ei paljastuisi. Lopulta epilepsia äityy niin pahaksi, että näyttelyissä käynti on liian riskiä peliä eikä astuminenkaan enää onnistu. Koira ”katoaa” harrastajapiireistä ja lopetetaan, kun kukaan ei enää muista sitä.

Tämänkaltaiset tarinat toistuvat jatkuvasti koiramaailmassa, se on yleisempää kuin moni kuvittelekaan. Samaan aikaan kun oma koira kouristelee lattialla, saattaa omistaja jutella puhelimessa seuraavasta astutusreissusta. Ilman mitään omantunnontuskia. Tämäkö on kukkahattutäteilyä? Ei, vaan silkkaa brutaaliutta. Yhdenkään ruusukkeen ei pitäisi olla koiran terveyden arvoinen. Joillekin se silti on.

Toivoisin, että vielä jonain päivänä koiraihmiset lakkaisivat olemasta sinisilmäisiä ja alkaisivat luottaa omaan vaistoonsa enemmän kuin tietokantojen tarjoamaan dataan. Uskomaton määrä suomalaisia, tunnettuja ja arvostettuja kasvattajia toimii kulissien takana todella moraalittomasti ja jotkut suorastaan laittomasti. Silti pokaalien säihkeeltä ja ruusukkeiden havinalta ei tunnuta näkevän niihin kulisseihin.

peketNormaali lisääntyminen
Normaalin astutuksen ja synnytyksen luulisi olevan itsestäänselvyys. Se ei kuitenkaan ole. Monet kuvittelevat astutus- ja synnytysongelmien koskevan lähinnä bulldogin kaltaisia koiria, mutta todellisuudessa ongelmia esiintyy jo pelkästään ”ruohonjuuritasolla”. Luontoäiti pyrkii estämään sisäsiitosta kaikin mahdollisin keinoin – yksi tunnetuimmista keinoista lienee hedelmättömyys ja heikko sukupuolivietti. Ongelmat hedelmällisyydessä ovat asia erikseen, mutta heikko sukupuolivietti on ensimmäinen ongelma, joka tulee vastaan astutuksessa, jos tulee. Uros ei tunne parittelukäyttäytymistä, astuu huonosti, ei ole kiinnostunut nartusta. Narttu ei anna astua tärpeistä huolimatta, ei parittelukäyttäytymistä, ei tajua välttämättä ollenkaan mitä tapahtuu. Tällaiset ongelmat ovat yleisempiä kuin luullaan. Monissa roduissa ”normaaliin astutukseen” kuuluu mm. nartun kiinnipitäminen, kun se ei anna astua. Keinosiemennystä käytetään uroksilla, joiden rakenne kyllä sallisi normaalin astumisen, mutta sukupuolivietti on liian heikko. Bulldoggien kohdalla ”normaali/luonnollinen astutus” on saanut ihan uuden ulottuvuuden.. Synnytyskomplikaatiot kuuluvat myös luonnossa eläville eläimille, kun ne ovat satunnaisia. Se, että nartuilla on sukupolvesta toiseen (pahenevia) ongelmia synnytyksessä taas ei ole normaalia. Itse en ymmärrä minkä takia nämä lisääntymisen perusedellytykset on jalostusvalinnoissa jätetty niin taka-alalle – mahdollisesti jälleen kerran sen takia, että ongelmat ovat yleisempiä kuin mitä halutaan myöntää. Se on taas joltakin kunnianhimoiselta kasvattajalta pois, jos hänen multichampion ei saa jälkeläisiä sellaisen ”pikkuvian” takia. Ja kun suurin osa kasvattajista ajattelee näin, on tuloksena rotuja, joissa suurin osa pennuista syntyy keisarileikkauksista.

puppySynnytyksen jälkeen tulee heti seuraava tärkeä asia – emän pentujen ”vastaanotto”. Parhaimmillaan synnytys on vaivaton eikä siihen tarvitse puuttua. Useimmiten monien rotujen synnytyksessä kuitenkin vaaditaan ihmisen apua. Erityisesti joittenkin pienten rotujen pennut syntyvät niin heikkoina, etteivät ne selviäisi ensimmäisiä elinviikkojaan ilman lisäruokintaa. Emän vaistot ovat joillain nartuilla olemattomat – ne eivät auta pentuja ulos sikiöpusseista eivätkä nuole niitä kuiviksi, ne eivät huolehdi pentujen ja pesän hygieniasta, tai huolestu kun pentu huutaa. Tällaisiakin narttuja kuitenkin käytetään kaikesta huolimatta täysin surutta jalostukseen, jopa useita kertoja. Luonnollinen astutus, synnytys ja emän vaistot ovat kuitenkin mielestäni yksi tärkeimmistä indikaattoreista koiran ”mielenterveydestä”. Jo se, että koiran vaistot ovat vahvat tällaisissa asioissa ja ne toimivat oikein, kertoo että ainakin osa rattaista koiran päässä pyörii oikeaan suuntaan.

Elinvoimaisuus on asia, josta kuulee puhuttavan usein, mutta joka tarkoittaa eri ihmisille todella eri asioita. Olen nähnyt monia ”elinvoimaisia” pentuja, jotka eivät vastaa minun käsitystäni ko. termistä. Elinvoimainen pentu on vahva ja määrätietoinen jo heti syntyessään, ei vaadi ihmisen apua ja taistelee nisillä tarmokkaasti huutaen, jos hätä tulee. Monille rotukoirakasvattajille elinvoimaisuus tuntuu tarkoittavan sitä, että pentu ylipäätään on elossa. Se, että pentu on elossa, ei riitä. Sen tulee myös tahtoa pysyä elossa.

Miksi tällaiset asiat sitten ovat tärkeitä? Onhan meillä kasvattajat pentuja hoitamassa? Olennaista ei ole tässä aiheessa pentujen vaivattomuus ja helppous vaan koko mutkattoman prosessin vaikutus koiran luonteeseen ja persoonaan. Elinvoimainen, reipas ja periksiantamaton pentu on sitä mitä todennäköisimmin myös aikuisena. Kaiken tulisi toimia, niinkuin luonto on sen tarkoittanut. Ihminen ei ole vielä koskaan ollut luontoa viisaampi, joten siitä olisi jo pikkuhiljaa opittava. Kun kunnioitamme luontoa ja luotamme omiin aisteihimme, antaa luontoäiti meille parhaimman mahdollisen lahjan – upealuontoisen ja terveen koiran, parhaan ystävän.

Kuvat: Flickr

Koiramaailman oma etiketti

Koiraihmiset eivät luultavasti koskaan lakkaa ihmetyttämästä minua omilla kirjoittamattomilla säännöillään.

Olen ollut koiramaailmassa aktiivisesti mukana verrattain varsin lyhyen aikaa, vajaan vuosikymmenen ajan. Silti jo tässä ajassa on sydämeni jättänyt lyöntejä väliin siinä shokissa, mitä jotkin koirapiireissä kokemani asiat ovat aiheuttaneet. Tuntuu usein siltä, että koiramaailmassa koirarotujen jalostus ei ole läheskään ainoa asia, joka on vedetty överiksi.

Koiramaailmassa pärjätäkseen tulisi olla erittäin pitkän pinnan omaava, yltiösosiaalinen, ulospäinsuuntautunut ja avoin. Jos tästä kaavasta poikkeaa on sinulla ”pakko olla jotain salattavaa”.

Koiramaailmassa kaikki on yhteistä. Jos hankit tietyn rotuisen koiran, sinun koirasi asiat kuuluvat ehdottomasti muille saman rodun edustajan omistajille, kasvattajille ja harrastajille. Samoin jos omistat vaikkapa rescuen, sen asiat kuuluvat myös muille rescuen omistajille. Jos et halua kertoa koirastasi muille rotua harrastaville, olet todennäköisesti pentutehtailija. Ja jos sinulla ei ole koirastasi kuvia esimerkiksi Facebookissa vaikka olet omistanut sen useita vuosia, olet jo täysi hullu!

Itse lukeudun ihmisiin, jotka eivät rakasta somea ja sen tuomaa ”mahdollisuutta” jakaa kaikkea kaikille. Nykykulttuuri perustuu tauottomaan tiedonjakoon, ja samalla myös tauottomaan tiedonjanoon. Mikään ei riitä, salapoliisin leikkiminen on kivaa vaikka sille ei olisikaan mitään (henkilökohtaista) syytä. Viimeisin ”hurja huhu” kuvastaa tätä menoa parhaiten – en ole lisännyt koirastani Larasta pitkään aikaan uusia kuvia minnekään päin internetiä, joten sen on huhujen mukaan pakko olla joko kuollut tai annettu pois. No, Lara ei yllättäen ole kumpaakaan noista.

Koirien myymiseen ja ostamiseen liittyvät sairaanloiset ongelmat ihmisten puolelta lienevät tabu, koska niitä ei ainakaan julkisesti ole olemassa. Koiramaailmassa kasvattaja omistaa koiran henkisesti vielä senkin jälkeen, kun siitä on aika jättänyt. Jos kasvatinomistaja ei suostu itse pitämään yhteyttä, pommitetaan viesteillä ja puheluilla, saatetaan vielä oikein mahtipontisesti tulla ihan kotiovelle asti jos ei mitään kuulu. Yleisin tekosyy tähän riehumiseen on se, että ”no mutta kun olin huolissani siitä että meidän Mustia hoidetaan huonosti!”. Karu fakta on se, että kun raha on vaihtanut omistajaa ja nimet ovat paperissa, koiran uusi omistaja saa tehdä kasvatista vaikka rukkaset heti seuraavana päivänä. Ihmettelen, miksi kasvattajat ylipäätään myyvät pentuja koteihin, joissa eivät ilman jatkuvaa ”valvontaa” usko koiraa hoidettavan riittävän hyvin. Myös minulla itselläni on kasvatinomistajia, jotka eivät pidä minuun aktiivisesti yhteyttä ja heidän yksityisyyttä kunnioittaakseni en heitä siihen painosta. Luotan silti valinneeni pennuille niin hyvät kodit, että minun ei tarvitse olla vahtimassa niiden hoitamista uudessa kodissa jatkuvasti. Ja aina silloin tällöin kun näistä hiljaisista kasvatinomistajista kuulen ja heitä tapaan, niin kaikki on paremmin kuin hyvin.

Toki koirakauppaan liittyy aina tunnetta, ovathan koirat meille rakkaita. Mutta tuo rakkaus ja kiintymys tulisi pitää omana tietonaan, jos se häiritsee koiran uutta elämää toisessa kodissa tai koiran omistajan yksityisyyttä. Sellaisen ihmisen joka ei kykene luopumaan koirasta ilman draamaa, ei pitäisi sellaista hankkia saatika kasvattaa – koska etenkin kasvattajalla se kuuluu asiaan, eikä kaikkia ihmisiä voi pakottaa kertomaan koiransa kuulumisia jos he eivät sitä itse halua. Tämä ei kuitenkaan tee koiran omistajasta huonoa – koiramaailman ihanteellinen ihminen ei toteudu läheskään joka kerta siellä pilvilinnojen ulkopuolella. Koska myös koirarakkaita ihmisiä on erilaisia.