Ajatuksia rotukoirista

Muutaman viikon takainen Voittaja-viikonloppu (kävin itse paikanpäällä lauantaina) ja selailemani kuvat viime viikonlopun Tukholman näyttelystä herättivät taas sen verran ajatuksia että päätin kirjoittaa niistä pienen postauksen tänne blogiin.

Aloitetaan vähän positiivisemmista asioista. Nimittäin siitä, että yllättävän monilla korkeastikin sijoittuneilla koirilla on tällä hetkellä (”tällä hetkellä” siksi, koska sukupolvien myötä vaihtuvat trendit koiramaailmassakin) varsin hyvä rakenne. Etenkin niillä roduilla jotka vielä tänä päivänä voi laskea työkoiraroduiksi. Jopa molosseissa on näkynyt suhteellisen ryhdikkäitä ja mukavan jänteviä koiria.

Positiiviset mietteet tämän vuoden näyttelyistä ja kohtaamistani (rotu)koirista jääkin sitten aika lailla siihen. Vaikken netissä itsestäni hirveää haloota pidäkään, olen ”kentällä” ollut sitäkin aktiivisempi. Paljon on taas tullut opittua, nähtyä ja koettua koirarintamalla. Ja pakko toistaa edelleen, että mitä enemmän tutustun koiramaailman saloihin, sitä tyytyväisempi olen päätökseeni lähteä omalle polulleni kasvatuksen suhteen.

Mutta tosiaan, innoituksen tähän postaukseen sain selaillessani kuvia Tukholman näyttelystä, ja haluankin käydä tässä mietteitäni niistä hieman läpi. Sijoittuneissa koirissa oli paljon oikein hyvin rakentunteita koiria, mutta paljon oli myös sellaisia, joiden kohdalla ei voi kuin miettiä millä päällä tuomari on niitä katsonut arvostellessaan. Toki kuvat voivat vääristää koirien rakennetta – mutta yhtälailla sen voi tehdä osaava handleri kehässä. Niin tai näin, tuomarilla on mahdollisuus nähdä koira ”livenä” ja käsitellä sitä. Jos tuomari ei huomaa koiralla olevan mitättömät kulmaukset tai notkoselkä, on vika silloin tuomarissa. Eikä edes tuomarissa ”koulutettuna asiantuntijana” vaan tuomarissa koiraihmisenä.

Välillä minulla kyllä on sellainen olo, etten tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, sillä rotukoiraharrastajat tuntuvat tarkoituksella luovan lisää ongelmia jo olemassa olevien ongelmien päälle. Monessa rodussa, jossa synnytyksen kanssa ei aiemmin ole ollut (ainakaan suurempia) ongelmia, suositaan tietentahtoen yksilöitä, joilla on suhteettoman suuri pää muuhun ruumiiseen verrattuna. Yleistä tämä on molosseilla ollut jo pitkään, mutta kyseinen trendi on huolestuttavasti kehittymässä myös muuntyyppisissä roduissa. Suuri, pyöreä pää aiheuttaa ongelmia synnytyksessä.

Oli myös rotunsa parhaita koiria, joilla oli olemattomat kulmaukset ja kauheat notkoselät. Eikö rodun parhaallan yksilöllä pitäisi olla, jos ei erinomainen, niin ainakin hyvä rakenne? Alla olevilla koirilla se kun on sanalla sanoen surkea (mikäli kuviin on luottaminen).

ROPaffeROPsaksterROPbordeauxROPkuvacROPmopsi

Sitä, miksi rotunsa paras mopsi löytyy tämän postauksen kuvista, ei varmaan tarvitse perustella. Myöskään tämä ryhmänsä paran clumberi ei mielestäni mitenkään huou metsästyskoiramaista atleettisuutta:

RYPclumber

Joo.. Rakenne on monella rodulla pielessä, mutta se on minusta murheista pienin. Suurempia ongelmia rotukoirilla ovat terveys ja luonneongelmat. Terveysongelmat ovat ”onneksi” asioita, joita ei voida ikuisesti peitellä. Ei ainakaan sisäsiittoisessa kannassa. Jo nyt on yhä useampi uskaltautunut puhumaan mm. internetissä rotukoiransa ”tyypillisistä” vaivoista ja sairauksista avoimesti ja hienostelematta. Osa on jopa uskaltanut kertoa, kuinka rodun omissa piireissä vaivoja ja sairauksia vähätellään ja niistä kielletään tekemästä suurta numeroa. Minusta jokainen joka pystyy pitämään rodun kasvattajien ja harrastajien pyörityksessä päänsä ja kaikesta huolimatta kertomaan näkemyksensä juuri sellaisena kuin se on, on ansainnut vähintäänkin mitalin. Tai ruusukkeen.

Sisäsiitoksen aiheuttamien luonneongelmien myöntämisessä meneekin sitten jo pidempi aika. Tapahtuneeko moinen koskaan, uskallan jopa hieman epäillä. Eihän ihmisten mielenterveysongelmiakaan vielä muutama vuosisata sitten otettu tosissaan – joissakin maissa ei oteta vieläkään. Tätä aihetta koskettaa hyvin muutaman vuoden takainen lyhyt uutisartikkeli, jossa kerrotaan australialaiselta maatilalta löytyneestä sisäsiittoisesta ihmisyhteisöstä. Jos sisäsiitos saa aikaan tällaista muutamassa sukupolvessa ihmisillä, miksi asiaa vähätellään koirien kohdalla?

Artikkelissa kerrotaan, että maatilalta löytyi lapsia, joilla oli epämuodostumia. Niiden syyksi todettiin ainakin neljän sukupolven suku- eli sisäsiitos. Vakavien kehityshäiriöiden lisäksi lapsilla oli myös mutaatioita. Kerrotaan myös, että lapsilla ei ollut minkäännäköistä käsitystä hygieniasta. Hygienia lienee tänä päivänä enemmin opittu kuin peritty taito ihmisellä. Näin ollen tämä tapaus ei vahvista sitä, että sisäsiitos voisi aiheuttaa koirilla mm. aikuisiän sisäsiisteys- ja hygieniaongelmat. Siitä huolimatta olen itse sitä mieltä, että asia voi hyvinkin olla näin.

Lisäksi artikkelissa kerrotaan, etteivät yhteisön lapset kyenneet puhumaan tai katsomaan toisia silmiin. Tätä voi mielestäni verrata suoraan koirien käytöshäiriöihin, joiden olemassaolon monet koiraihmiset vielä tänäkin päivänä kieltävät. Monesti käytöshäiriöistä tulevat mieleen vain ne ääripään tapaukset kuten koiran pakkomielteet, aggressiona tai arkuutena näkyvät reaktiot neutraaleihin/normaaleihin tilanteisiin. Olen kuitenkin itse huomannut monella (en kaikilla) rotukoiralla tietynlaista henkistä vajavaisuutta. Se ei näy maallikolle päällepäin, eikä kokeneellekaan koiraharrastajalle  kuin vain tietyissä tilanteissa. Tätä voisi varovaisesti verrata esimerkiksi ihmisten autismiin. Autistia ei useinkaan voi tunnistaa päältä päin, ei välttämättä edes siinä vaiheessa kun henkilön kanssa keskustelee tai tekee asioita. Se tulee ilmi yleensä jossakin tilanteessa, joka on juuri kyseiselle henkilölle erilaisen mielenlaatunsa vuoksi haastava. Sama pätee koiriin, mutta jostain syystä olemme vielä siinä vaiheessa, että koiran mielisairautta ei ole vielä olemassa.

Mutta, jotta tämä postaus ei veny ihan hillittömästi (tästä piti tulla lyhyt…) lopetan vakavan pohdintani tähän voitonriemuisaan kuvaan Tukholman näyttelyn BIS-koirasta joka on selkeästi yhtä onnellinen kuin (koiraa hirttävä) esittäjänsä:

BIS

Kuvat täältä.

Mainokset

Maailman Voittaja 2014 – lauantai

Mitä enemmän seuraan internetin kautta MV -näyttelyitä, sitä enemmän kadun etten mennyt sinne. Maailman Voittajasta ei ainakaan toistaiseksi ole juuri lainkaan kuvia taikka videoita netissä. Taitaa olla että kaikki näkemisen arvoinen jää Messukeskuksen seinien sisäpuolen hyvään talteen..

Aloitetaan vaihteeksi hyvistä asioista! Hymyn huulilleni nostatti lauantain kierroksella parikilpailun voittaneet kauniit borzoit ja niitten handler – mikä yhdennäköisyys koiran ja ihmisen välillä!

Olin myös positiivisesti yllättynyt perjantain ja lauantain ryhmäkehiä nauhalta katsellessani siitä, että yhä useammat näyttelykoirat alkavat olla paremmassa lihaskunnossa mitä aiemmin olen nähnyt. Kerrankin näkyi ryhmäkehissä myös omaa silmääni miellyttävä yksilö, nimittäin lauantain veteraanihusky. Edustavaa kuvaa siitä ei tähän hätään löytynyt.

Kiinnitin huomiota suurimman osan koirien liikkeisiin. Mietin, onko koirat opetettu juoksemaan niin lujaa ravia, että koirat yliastuvat vai onko suurin osa näyttelymenestyjistä näin huonoliikkeisiä? Yliastumisen lisäksi näkyi tapauksia, jotka vaappuivat tai niiden liikkeet olivat muuten vaikean oloiset.

Loppuun vielä pari kuvaa, joita toivoisin ettei joskus enää nähtäisi ollenkaan. Tällaisten koirien palkitseminen tulisi kieltää ja olla rohkaisematta ihmisiä kasvattamaan tällaisia koiria. Sitä päivää odotellessa…

Maailman Voittaja 2014 – perjantai

Voittaja-näyttelyt herättävät minussa voimakkaita tunteita, ja yleensä käyn piipahtamassa niissä vuosittain. Ihan jo vain muistuttaakseni itseäni siitä, miksi teen tätä projektiani ja minkä takia en valinnut rotukoiraihmisten leiriä. Tänä vuonna en kuitenkaan mennyt. Ei suoraan sanoen kiinnostanut – jos jo pelkästään Suomen Voittaja -näyttelyt saavat minut voimaan pahoin, niin entäs sitten Maailman Voittaja? Ei kiitos.

No, sitä en kuitenkaan voinut jättää välistä, että olisin seurannut Maailman Voittaja -näyttelyä netin kautta. Sieltähän tulee live-lähetystä, vau! No, live-lähetys pätki eikä suostunut toimimaan ja sen ajan kun lähetys toimi noin viiden minuutin ajan, näin FCI:n lipunnoston.. Tämä sai kulmani kohoamaan. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella koirajärjestöstä, joka järjestää näyttelyssä seremoniallisen lipunnoston? Minulle tästä tuli mieleen, että FCI todella kuvittelee olevansa koiramaailman valtias. Jos itse olisin FCI:n/SKL:n jäsen, kokisin varsin typerryttävänä tällaisen lipunnoston ”kansalaisten” edessä. Virallista lippua käyttävät vain valtiot ja kansakunnat, epävirallisia lippuja sen sijaan ei normaalisti seremonioida kuten MV -näyttelyssä tehtiin. Lyhyesti sanottuna lipunnosto herätti minussa ajatuksen: ”Kun liityt FCI:hin sinusta tulee sen kansalainen”. Toki lipunnostoon liittyy muutakin symboliikkaa, mutta itsessäni tämä herätti oudoksuntaa ja tietynlaista naiviutta ja pullisteltua FCI:ltä.

Live-lähetysten seuraaminen jäi tosiaan tuohon viiteen minuuttiin, koska pätkimisestä ei tullut loppua. No, seuraavaan ihmetystä herättävään aiheeseen: Typistetyt koirat MV -näyttelyssä. Ensin mietin että mitä, typistettyjen koirien näytteille asettamisenhan pitäisi olla Suomessa kiellettyä! Oli pakko varmistaa lakipykälistä, miten asia on. Ja siellä lukeekin, että mm. Maailman ja Euroopan Voittaja -näyttelyihin saa osallistua typistetyt koirat. En voi kuin ihmetellä, mikä oikeuttaa näihin poikkeuksiin, mutta onneksi nämä suurnäyttelyt ovat varsin harvoin täällä Suomessa, joten en marmata siitä aiheesta sen enempää.

Sanomalehtiä lukiessani mietiskelin, että tänä viikonloppuna kuolee varmasti useampikin koira näyttelyiden aikana. Ihmiset eivät ilmeisesti kykene ymmärtämään sitä, että koira on elävä olento – se ei selviä 70 asteisessa autossa. Muutenkin aika kyseenalaista jättää koira näyttelypaikalle odottamaan seuraavaa päivää – ei se ole mikään tavara vaan kumppani joka sekin ansaitsee kisapäivän päätteeksi laumansa kanssa oleilua. Vai mikä se koiranäyttelyiden tarkoitus taas olikaan? Ihmisten viihteeksi vai koirien hyväksi?

Suurin syy, miksi en kestä katsella näitä näyttelyitä livenä on se, miten koiria kohdellaan kun näytteilleasettajat puuskuttavat adrenaliinihuuruissaan katse kiiltelevässä voittopokaalissa. Koiria riuhdotaan, nostellaan, ”hirtetään”, suitaan hulluna.. Koira saattaa uikahtaa, jolloin niitä väkinäisesti paijataan pari kertaa ilman että handlerin ilme värähtääkään ja sama kohtelu jatkuu.. Palkintoa hamuava katse on kiinnittynyt arvostelevaan tuomariin, jonka eleitä luetaan kärppänä, milloin mennä kehää ympäri, milloin seisottaa koiraa, milloin mennä edestakaisin. Kaikki eivät toki kohtele koiriaan näin, mutta väärin on se, että ne pahimmat tapaukset pääsevät usein ryhmäkehiin asti. Varsinkin näissä suurissa näyttelyissä oikein huokuu se, miten kontakti ihmisen ja koiran välillä häviää kun ihmisen kilpailuvietti ottaa vallan. Se on surullista – koira on ihmisen paras ystävä ja niin pitäisi ihmisenkin olla koiran.

Perjantain RYP:eistä huomioni kiinnitivät venäläiset shar peit.. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, minkä ihmeen perusteella nämä koirat edustavat rotunsa, saatika lajinsa parhaimmistoa?

Huh, huh.. Eiköhän jatketa huomenna.